Kiitos teille lukijani, en uskonut oikeastaan, että kukaan eksyy tänne sivuilleni. Ainakin kun postaustiheys on aika harva. Vaan onhan meitä ujoudesta kärsiviä paljonkin. Välillä vaan tuntuu, että en halua aina valittaa. Silti ei tämä ongelmaiseni -vai miksi sitä nyt kutsuisi -ole kadonnut minnekään.
Olen viihtynyt ihan hyvin kotosalla -en ole töissä tällä hetkellä. Suoraan sanoen en ole kaivannutkaan töitä, siitä tulee aina omia harmeja...en haluaisi myöntää, mutta joskus tuntuu etten oikein sopeudu yhteiskuntaan. Ainakin tosi vaikea löytää työtä jossa en kokisi minkäänlaista sosiaalista stressiä. Ei se työstä johdu, se johtuu minusta. En silti ole työtävieroksuva ja haluaisin toki palkkaa ja jonkinlaista arvostusta työni kautta.
Niin...se tunne, kun istuu työpaikan kahvipöydässä ja kaikki juttelevat kovaan ääneen iloisesti keskenään...-paitsi sinä. Se on kauheaa. Paine, että olisi pakko osallistua jotenkin, etteivät ne pidä sinua ihan ääliönä. Siinä sitten seurailee juttuja ja nauraa oikeissa kohdissa. En kuvittelekaan uskaltavani sanoa jotain väliin -minulla on niin hiljainen ääni, että se hukkuu sinne meteliin. JA SITTENHÄN KAIKKI KATSOISIVAT MINUA!
Niin...kahdenkesken kyllä juttelen ihmisten kanssa aika hyvin. Ihmisestä riippuen. Sitten ei haittaa se silmiinkatsominen -ainakaan niin paljoa. Mutta heti kun seuraan tulee kolmas -en kestä sitä, että molemmat katsovat minuun yhtäaikaa sanoessani jotain. Pääni sumenee ja puhe muuttuu sönkkäämiseksi, punastelen, tulee kauhea hiki jne...
Niin, en kaipaa työpöytäkahvitteluja. Vaan töissä tai ei, aina sitä vastaaviin tilanteisiin ajautuu. Yritetään selviytyä niistä!
