Edistystä

Kaksi viikkoa takanapäin uudessa työssä. Tunnustan, että ensimmäisen päivän jälkeen olin totaalisen kauhuissani ja itkin aika vuolaasti kotimatkalla. Mietin, miten pääsisin pois ja kehtaisin lopettaa hommat alkuunsa. No, sitten vain, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan olen repinyt itseäni eteenpäin.

Tarkoitus on itse kerätä viikkokalenteria täyteen. Tutustun vanhuksiin, houkuttelen heitä ulkoilemaan ja saatan heitä joskus tarvittaessa kauppaan tai lääkärille. On ollut suuri kynnys seistä oven takana ja soittaa ovikelloa, kun tietää, että oven takana on ventovieras ihminen. Usein vielä heikkokuntoinen ja huonokuuloinen. Mutta olen saanut pikkuhiljaa tässä "asiakkaita", ja on ollut kiva huomata, että monet ilahtuvat kovasti käynnistäni. Jotkut eivät ole ulkona käyneetkään koko talvena ja pääsevät nyt minun avullani ensimmäistä kertaa ulos.

Toiset ovat varsinaisia tarinankertojia ja kuulen kaikenlaisia kiehtovia tarinoita vanhoista ajoista. On sellaisiakin, jotka valittavat kipujaan eivätkä keksi paljoa puhuttavaa. Olen pyrkinyt/joutunut siis opettelemaan jonkinlaisia smalltalk -taitoja, vaikka tunnen itseni niin teennäiseksi.

On se jännä huomata miten erilaisia vanhuksetkin ovat. Minkähänlainen itse olen vanhana? Eihän sitä omalle perusluonteelleen varmaan paljoa voi, mutta kyllä olisin mieluummin iloinen ja positiivinen vanhus kuin mököttävä ja valittava. Vaivoja meille kaikille varmaan tulee kun/jos oikein vanhaksi elää, itsestä se vaan taitaa olla kiinni miten ne ottaa vastaan.

Kääk

Nyt taas jännittää...huomenna töihin. Sain työharjoittelupaikan, jossa olen taas kuukauden. Sen jälkeen olisi mahdollisuus työllistyä. Koska olen jo pitkäaikaistyötön, minuun otettiin yhteyttä tälläisestä tukityöllistämispaikasta. Se keskittyy vanhusten auttamiseen ja virkistystoimintaan. No, ei kai sen pitäisi erityisen haastavaa olla...vaan ei minulla hoitoalalle tm asiakaspalveluun ole mitään koulutusta tai taipumuksiakaan.

No, töihin on siinä mielessä kiva mennä että on vaihtelua ja jos sitä rahaakin alkaa saamaan jossain vaiheessa...

Eiköhän tämä pahin jännitys häviä viikossa...en nyt haluaisi noita diapamejakaan ottaa...ne tekevät tokkuraiseksi.

Tunnelukkoja

Näin tuossa uusimmassa Fit-lehdessä pienen jutun tunnelukoista. Siinä kerrottiin, miten tapa ajatella, tuntea tai käyttäytyä tietyissä tilanteissa voi ohjata koko elämää ja pahimmillaan estää onnen kokemisen. Nämä tunnelukot ovat jo lapsuudesta ja nuoruudesta peräisin ja voivat vaikuttaa jokapäiväiseen elämään negatiivisesti.

Jäin nimittäin miettimään viime postauksessa pohtimaani tapaa ajatella. Kieltämättä minulla on varmasti jos jonkinlaista tunnelukkoa lapsuudesta asti jäänyt päälle. Minun on esim. tosi vaikea ilmaista tunteitani kenellekään. En uskalla sanoa ääneen lauseita Rakastan sinua tai Vihaan sinua, vaikka tunne olisikin sillä hetkellä voimakas.

Lehdessä oli linkki Skeematerapian sivuille, jossa voi tehdä tälläisen tunnelukkotestin itselleen. Siellä luetellaan 18 erilaista tunnelukkoa kuten alistuminen, riippuvuus, emotionaalinen estyneisyys, hyväksynnän haku jne.
Tein testin, ja ikävä kyllä tuloksista kävi ilmi, että minulla on melkein kaikki lukot vähintään keskivahvana. Tottakai sivuilla mainostetaan jotain kirjaa, jonka avulla voisi näistä itse päästä eroon -tai sitten sitä on olemassa skeematerapiaan perehtyneitä terapeuttejakin (mutta ei minun paikkakunnallani) Voisihan tuon kirjan joskus kirjastosta hakea...

Vaikka testin mukaan ajattelen aika pessimistisesti, niin siitä olen yrittänyt nuoruudesta asti eroon. Olen kuitenkin -mielestäni ainakin -perusoptimisti, vaikka itseäni kohtaan olen usein turhan negatiivinen . Osaan iloita "elämän pienistä iloista" aika paljon. Eikä sen tarvitse olla useimmiten sen kummempaa kuin ensimmäisen leskenlehden näkeminen, hyvän biisin kuuleminen kauppareissulla tai euforinen tunne hyvän treenin jälkeen!

(kuva netistä)

Eroon murehtimisesta

Olen viime aikoina pohtinut omaa ajattelutapaani, tai  oikeastaan yhtä huonoa tapaani. Minulla on aina ollut tapana murehtia tavattoman paljon asioita menneisyydestä. Saatan murehtia 10 vuoden takaa asioita, esim. miettiä jotain keskustelua tm, tyyliin miksen sanonut silloin jotenkin toisin. Tai miksen moikannut jollekin ihmiselle. Samoin, miksi joskus ylipäätään avasin suuni...tiedän, tämä sanomatta jättämisen/liikaa sanomisen (väärin sanoin) murehtiminen on todella tyhmää. Menneelle ei voi mitään!

Miksi sitten murehdin? Koska en uskalla/halua joutua tuttujen kanssa juttusille ja siksi olen kuin en huomaisi heitä...myöhemmin kaduttaa höpsöyteni. En ole ikinä taitanut ns. smalltalkia, ja siksi aina sekoilen sanoissani, en keksi sanottavaa tai vaikutan muuten vaan ääliöltä. Siksi vältän mieluiten koko tilanteen.

No, onneksi olen kuitenkin alkanut kiinnittää hieman huomiota -kieltämättä negatiiviseen -ajattelutapaani. Toisinaan onnistunkin keksimään sanottavaa ja ainakin hillitsemään omaa sisäistä murehtimis-tapaani. Kun oikein järkeilee itselleen mielessään, että "asialle ei nyt vain enää voi mitään, joten miksi murehtia, piste"...se usein auttaakin.