Vankina oman kehon sisällä

Se olo kun tulee ahdistava hiki, joka paikkaa kuumottaa ja tekisi mieli painua maan alle...sellainen tuli tänään töissä :(

Vaikka uudessa työpaikassani ei ole montaa työntekijää, tutustuminen heihin on työn ja tuskan takana. Olen nyt pari päivää ollut kahdestaan paljon erään tyypin kanssa, joka selvästikään ei halua tutustua minuun ihmisenä. Painostava hiljaisuus on koko päivän. En tietenkään itsekään helpota asiaa puhumalla vain tarpeellisen työhön liittyvän... Muille tämä tyyppi juttelee kyllä ihan normaalisti ja vaikuttaa kivalta tyypiltä.

Tänään hän lähti hieman ennen minua eikä edes moikannut lähtiessään kuten on ennen tehnyt. Jäi vähän sellainen olo että onko se ihan tympiintynyt meikäläiseen?

Ei pitäisi ajatella mitä muut minusta ajattelevat, tiedän. Ja pitäisi yrittää sanoa työkavereille jotain muutakin...argh. Miksi se on niin vaikeaa? On niin helppoa sulkeutua oman turvallisen kuplan sisään...

Sitten kun tulen kotiin, olen siinä silmänräpäyksessä kuin eri ihminen. Juttelen normaalilla äänellä enkä piipitä, nauran, elehdin. Päivän piina on ohi.

Onkohan minusta työelämään?

Blogin virkistys ja pikaiset kuulumiset...

Hei taas kaikille! En tiedä lukeeko näitä tekstejäni enää kukaan kun Blogilistakin loppui. Päätin kuitenkin herättää Ujottaren blogin jälleen eloon ihan omaksi ilokseni. Tuntuu että haluan kirjoittaa jonnekin taas ihan tätä ujous -asiaa koskevia juttuja.

Ehkä syy miksi palailin blogin ääreen on se, että aloitin pidemmän työttömyyden jälkeen jälleen työt. Siistiä toimistotyötä pienessä yrityksessä. Alku on ollut ihan lupaavaa, ehkä kun olen yksin paikalla aika paljon. Olen ainut nainen työpaikalla ja muut työntekijät ovat ihan mukavia.

Yksinolo työpaikalla on tuonut eräänlaista "turvallisuudentunnetta", tosin olen yrittänyt tutustua muihin mahdollisuuksien mukaan. Vaan miksi on niin vaikeaa keksiä sanottavaa?

Onneksi työ ei ole ainakaan vielä ollut kovin stressaavaa. Olen huomannut, että mitä enemmän jännitän jotakin etukäteen, sitä enemmän oireilen  fyysisesti. Saatan saada herpeksen huuleen. Tai mielettömän niskajumin. Pahimmillaan jännitys purkautuu epilepsiakohtauksena. Onneksi lääkitys pitää kohtaukset suurinpiirtein kurissa. Tästä voin kertoa joskus lisääkin.

Eli hyvää kuuluu, onhan se kivaa olla vaihteeksi töissäkin. Terveys on hyvä, perhesuhteet kunnossa ja mikä tärkeintä, olen aika optimistisella mielellä!

Ensi kerralla voin kertoa vaikka peloistani. Siihen saakka -kuulumisiin!