Se olo kun tulee ahdistava hiki, joka paikkaa kuumottaa ja tekisi mieli painua maan alle...sellainen tuli tänään töissä :(
Vaikka uudessa työpaikassani ei ole montaa työntekijää, tutustuminen heihin on työn ja tuskan takana. Olen nyt pari päivää ollut kahdestaan paljon erään tyypin kanssa, joka selvästikään ei halua tutustua minuun ihmisenä. Painostava hiljaisuus on koko päivän. En tietenkään itsekään helpota asiaa puhumalla vain tarpeellisen työhön liittyvän... Muille tämä tyyppi juttelee kyllä ihan normaalisti ja vaikuttaa kivalta tyypiltä.
Tänään hän lähti hieman ennen minua eikä edes moikannut lähtiessään kuten on ennen tehnyt. Jäi vähän sellainen olo että onko se ihan tympiintynyt meikäläiseen?
Ei pitäisi ajatella mitä muut minusta ajattelevat, tiedän. Ja pitäisi yrittää sanoa työkavereille jotain muutakin...argh. Miksi se on niin vaikeaa? On niin helppoa sulkeutua oman turvallisen kuplan sisään...
Sitten kun tulen kotiin, olen siinä silmänräpäyksessä kuin eri ihminen. Juttelen normaalilla äänellä enkä piipitä, nauran, elehdin. Päivän piina on ohi.
Onkohan minusta työelämään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti