Edistystä

Kaksi viikkoa takanapäin uudessa työssä. Tunnustan, että ensimmäisen päivän jälkeen olin totaalisen kauhuissani ja itkin aika vuolaasti kotimatkalla. Mietin, miten pääsisin pois ja kehtaisin lopettaa hommat alkuunsa. No, sitten vain, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan olen repinyt itseäni eteenpäin.

Tarkoitus on itse kerätä viikkokalenteria täyteen. Tutustun vanhuksiin, houkuttelen heitä ulkoilemaan ja saatan heitä joskus tarvittaessa kauppaan tai lääkärille. On ollut suuri kynnys seistä oven takana ja soittaa ovikelloa, kun tietää, että oven takana on ventovieras ihminen. Usein vielä heikkokuntoinen ja huonokuuloinen. Mutta olen saanut pikkuhiljaa tässä "asiakkaita", ja on ollut kiva huomata, että monet ilahtuvat kovasti käynnistäni. Jotkut eivät ole ulkona käyneetkään koko talvena ja pääsevät nyt minun avullani ensimmäistä kertaa ulos.

Toiset ovat varsinaisia tarinankertojia ja kuulen kaikenlaisia kiehtovia tarinoita vanhoista ajoista. On sellaisiakin, jotka valittavat kipujaan eivätkä keksi paljoa puhuttavaa. Olen pyrkinyt/joutunut siis opettelemaan jonkinlaisia smalltalk -taitoja, vaikka tunnen itseni niin teennäiseksi.

On se jännä huomata miten erilaisia vanhuksetkin ovat. Minkähänlainen itse olen vanhana? Eihän sitä omalle perusluonteelleen varmaan paljoa voi, mutta kyllä olisin mieluummin iloinen ja positiivinen vanhus kuin mököttävä ja valittava. Vaivoja meille kaikille varmaan tulee kun/jos oikein vanhaksi elää, itsestä se vaan taitaa olla kiinni miten ne ottaa vastaan.