Olen viime aikoina pohtinut omaa ajattelutapaani, tai oikeastaan yhtä huonoa tapaani. Minulla on aina ollut tapana murehtia tavattoman paljon asioita menneisyydestä. Saatan murehtia 10 vuoden takaa asioita, esim. miettiä jotain keskustelua tm, tyyliin miksen sanonut silloin jotenkin toisin. Tai miksen moikannut jollekin ihmiselle. Samoin, miksi joskus ylipäätään avasin suuni...tiedän, tämä sanomatta jättämisen/liikaa sanomisen (väärin sanoin) murehtiminen on todella tyhmää. Menneelle ei voi mitään!
Miksi sitten murehdin? Koska en uskalla/halua joutua tuttujen kanssa juttusille ja siksi olen kuin en huomaisi heitä...myöhemmin kaduttaa höpsöyteni. En ole ikinä taitanut ns. smalltalkia, ja siksi aina sekoilen sanoissani, en keksi sanottavaa tai vaikutan muuten vaan ääliöltä. Siksi vältän mieluiten koko tilanteen.
No, onneksi olen kuitenkin alkanut kiinnittää hieman huomiota -kieltämättä negatiiviseen -ajattelutapaani. Toisinaan onnistunkin keksimään sanottavaa ja ainakin hillitsemään omaa sisäistä murehtimis-tapaani. Kun oikein järkeilee itselleen mielessään, että "asialle ei nyt vain enää voi mitään, joten miksi murehtia, piste"...se usein auttaakin.
Meillä ujoilla on jotenkin kummasti monia yhteisiä piirteitä, välillä tuntuu, että ujous ja vaikkapa taiteellisuus, tunteellisuus, ylenmääräinen murehtiminen yms. kulkevat käsi kädessä... :) Melkein kaikki tuntemukset mistä olet tänne kirjoittanut kuulostaa tosi tutulta. Ujon elämä ei tosiaan ole helppoa... tuntuu että mieltä kaihertaa koko ajan jokin. Yritä saada muuta ajateltavaa tekemällä itsellesi mieleisiä juttuja, "ota vapaata" murheista vaikka väkisin :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Kyllähän minä rentoutua osaan, enkä jatkuvasti murehdikaan. :D Vähän liikaa ehkä kyllä, mutta onneksi olen tiedostanut asian. Aina voi parantaa ja ajatella positiivisemmin ja positiivisemmin. Hidas prosessi tosin :)
Poista